Höstens bleka sjö
bär sin höga himmel lätt och tyst,
såsom liv och död i ett ögonblick
i en somnad våg varandra kysst.

(Edith Södergranin runosta Höstens bleka sjö. Dikter, 1916.)

Tiitiwee pitää kovin syksystä, on aina pitänyt. Syksyn tuoksussa on jotain jännää. Tiedättehän, siinä, joka valtaa nenän metsäpolulla sateen jälkeen; märkien lehtien tuoksussa. Sitä hengitellessä ei enää haittaa se, miten tuli kämmäiltyä englannin fonetiikan tunnilla, tai se, miten rahat ovat ihan loppu. Syksyn tuoksussa on jotain melankolista, joka löytää tiensä suomalaisen sieluun, tekee sinne mukavan pesän ja saa himoitsemaan teetä kynttilänvalossa.

Syksyllä Jumala on lähempänä. Hänen olemassaolonsa huomaa kaikkialla. Kuka muukaan kuin Kaikkivaltias osaisi ripotella koivuihin erivärisiä lehtiä noin täydellisessä suhteessa toisiinsa? Kuka muukaan saisi tuulen puhaltamaan hiukset sekaisin niin, että alkaa itseäkin hymyilyttää? Kuka muukaan saisi auringon kurkistamaan hymyillen sadepilvien välistä?

Syksyllä alkaa jo odottaa joulua. Joulu alkaa ilmoitella itsestään jo aikaisin. Mikä muukaan selittäisi sen kipristelevän tunteen, kun löytää laatikosta kanelintuoksuisia tuoksukynttilöitä? Tai sen ilon, jota tuntee saadessaan tietää suosikkiartistinsa julkaisevan joululevyn? Ehkä joulun voi aavistaa jo syksyn tuoksussa.

Ei kuitenkaan vielä joululaulua klippiin. :D